perjantai 17. kesäkuuta 2016

Huuto ja voima

Helsingin sanomissa esiteltiin suomalaisten psykologien kehittämää stressihuuto -menetelmää. Muutama päivä tämän jälkeen psykologi Paul Lindroos otti juttuun kantaa todeten tutkimusnäytön osoittavan, ettei tunteiden purkaminen huutamalla auta. Alkuperäisessä jutussa haastatellut psykologit vastasivat, näin dialogi jatkuu.


Olen itse kummankin osapuolen kanssa osittain kanssa samaa. On näyttöä ja kokemusta siitä, ettei tunteiden rajaton purkaminen ja voimistaminen ole oikoreitti oppimiseen. Aihetta ei kuitenkaan kannattaisi minusta lähestyä mustavalkoisesti tai vaatien, että kaikesta pitäisi löytyä tutkimusnäyttöä. Maailma on pullollaan asioita, joita kukaan ei ole ehtinyt tutkia. Kokemuksista ja ilmiöistä voidaan silti keskustella.


Onko kehollisen voiman tai äänen liittäminen terapeuttisiin menetelmiin hyödyllistä vai vahingollista hyvinvoinnin kannalta riippuu monesta tekijästä: millainen on menetelmää kokeilevan persoonan rakenne ja jäsentämiskyky, kuka ohjaa ja miten, millainen vuorovaikutus tilanteessa syntyy, millaisia merkityksiä koettu alkaa saada jne. 70-luvulla syntyi terapiamuotoja, joihin yhdistettiin tunteen voimistamista, huutamista ja katarsiskseen pyrkimistä. Ajateltiin sen auttavan patoutumien ja kehoon varastoituneiden tunteiden purkamisessa. Näin ei käynyt. Tunteet eivät sinänsä varastoidu kehoon, eikä niitä voi siten sieltä purkaa. Sen sijaan voi syntyä reaktioiden oppimista, jotka pysyvät yllä ja toistuvat. Osa jäi toistamaan voimallista tunteen purkamista terapiassa tai sen ulkopuolella ilman, että syntyi olon kohenemista, käytöksen muuttumista tai oppimista. Menetelmät saattoivat olla kiihdyttäviä ja enemmän hajottavia kuin rakentavia. Saman on moni kokenut arjessaan: toiselle toistuvasti huutaminen ei muuta mitään tai auta kumpaakaan osapuolta tunnesäätelyn oppimisessa tai asioiden käsittelyssä.


Toisaalta ihmisillä on päinvastaisiakin kokemuksia. Kun viimein uskaltaa ilmaista itseään, käyttää äänessään voimaa ja antaa äänienergian resonoida kehossa, persoonallisuuden näivettyneet osat voivat saada enemmän tilaa. Olo voi olla voimaantunut. Jos vielä tulee tällaisessa tilanteessa ymmärretyksi ja vastaanotetuksi, sillä on usein valtaisa merkitys. Monella on kokemuksia voimankäytön merkityksestä stressin laukeamisen kannalta: liikunta rauhoittaa oloa ja saa asioita mielessä järjestykseen. On liikuntamuotoja, joissa käytetään potkuja, iskuja ja tässä yhteydessä ääntä voiman tuoton tukena. Tällainen liikkeen ja äänen koordinaatio voidaan kokea mielekkäänä. Kaupanpäälliseksi jokin itsessä asettuu ja jäsentyy.


Psykoterapioissakin on ymmärretty kehon ja mielen yhteys. Kehokeskeisissä psykoterapioissa ja traumapsykoterapiassa voidaan käyttää tietoisesti jännitystä, voimaa, ääntä ja mielikuvia, jotta saadaan kosketusta tunteisiin. Harjoitellaan myös säätelyn toista päätä eli rauhoittumista, vakautumista ja jäsentymistä. Jokainen meistä tarvitsee tunteiden tunnistamisessa ja ilmaisussa sekä kaasua että jarrua. Voiman käyttöä ja rauhoittumista on molempia tärkeä harjoitella. Fysiologia, hengitys, lihasjännitys, tunne-elämä ja vuorovaikutus muodostavat kokonaisuuden, johon voidaan erilaisilla terapeuttisilla ja itsehoidollisilla keinoilla vaikuttaa. Myös keskusteluun perustuvassa psykoterapiassa keholliset tuntumat ja ilmaisut usein ovat työskentelyssä merkittävässä asemassa.


En tunne stressihuutomenetelmää lainkaan, puhun vain mielikuvista, mitä artikkeli synnytti. Syntyi vaikutelma, että siinä käytetään kehollista voimaa, ääntä ja ympäristöä vaikuttamiskeinoina. Mennään ympäristöön, jossa ei tarvitse pelätä mitä muut äänen päästelemisestä ajattelevat. Saadaan kaupan päälle luonnon myönteiset vaikutukset. Aistitaan kehon tuntemuksia ja synnytetään ääntä yhdessä. Jaetaan kokemus toisten kanssa, seurassa, jossa on kaksi psykologia paikalla. Ääni ja liike saattavat tuottaa lihasjännitysten vapautumista samoin kuin TRE-menetelmässä, jossa tuotetaan jännitteitä vapauttavaa tärinää kehossa. Asiassa ei ole sinänsä mitään kummallista tai outoa. Metsässä huutaminen voi tietenkin tuntua pyhäinhäväistykseltä, onhan metsä muinaissuomalaisille pyhä paikka. Meidät on myös opetettu pitämään mölyt mahassa ja pelkäämään, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaakin.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Huomion ja huolen pelko

Valtavan usein kuulen ihmisten kertovan siitä, miten he pelkäävät joutua huomion kohteeksi. Tästä seuraa pelkoja, ahdistusta ja jännittämistä sosiaalisissa tilanteissa. "Apua, jos valokeila yhtäkkiä kääntyykin minuun." Pitääkö silloin osata sanoa jotain, olla tietyllä tavalla? Entä jos ei ole sanottavaa? Entä jos teen jotain typerää? Entä jos joudun häpeän valtaan? Olettamus silloin varmastikin on se, että tulen nähdyksi jollain tapaa epäsuotuisasti, ei katsota hyväksyen. Tai että itsellä olisi kyky pilata tilanteet tai olla outo muille.


Monesti ihmiset alkavat vältellä tällaisia tilanteita, joissa näin voi käydä. Joko niin, ettei osallistu tai jos meneekin mukaan, koettaa olla huomaamaton ja sulautua ympäristöön. Vältteleminen ei kuitenkaan tyydytä yleensä siksi, että huomion pelkoon liittyy usein tiedostamaton ristiriita, huomion kaipuu. Samanaikaisesti en halua huomiota, mutta voin olla tyytymätön siihen, etten tule nähdyksi!


Arvelen, että on inhimillinen perustarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja vastaanotetuksi. Toivomme syvällä sisimmissämme, että kelpaamme ihan tällaisena. Pulma on se, ettemme voi mitenkään kontrolloida sitä, miten vastaanotetuksi tuleminen kulloinkin tapahtuu. Toivoisimme, että toinen näkisi meidät niin kuin itse näemme, mutta aina se ei ole mahdollista. Emme aina saa sitä, mitä toivomme ja joskus on niin päin, että se mitä toivomme ei olekaan sitä, mitä tarvitsemme. Siis jos vaikkapa toivon, ettei kukaan huomaa minua, todellinen tarpeeni saattaakin olla se, että minut huomattaisiin ja minusta välitettäisiin, että minulta tultaisiin kysymään, miten voin tai mitä oikeasti kuuluu.


Toinen asia, joka nousi mieleeni tätä pohtiessani on monien, erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten ajattelutapa, ettei kerro murheistaan muille, koska ei halua huolestuttaa heitä. Erityisesti vanhempia, vanhemman huolestuminen on vaikea pala. Olen kovasti koettanut pähkäillä, miksi vanhemman huolestuminen kaikessa luonnollisuudessaan on niin ei-toivottua, epämukavaa, vastenmielistä, pelottavaa, uhkaavaa ja niin edelleen. Jotkut kertovat, että vanhemmilla on kylliksi murheita omassa elämässään, etteivät halua kuormittaa. Toiset kuvaavat sitä, miten äiti alkaa hössöttää. Nuori on hakemassa tilaa itselleen, irtautumassa, itsenäistymässä ja haluaisi pärjätä. Tosiasiassa hän ei ole kuitenkaan vielä oppinut sitä, ettei kukaan oikeastaan pärjää yksin. On normaalia, laillista ja jopa suositeltavaa tukeutua muihin ja erityisesti elämänkokemusta hieman enemmän omaaviin. Jos ei vanhempiin, johonkuhun muuhun. Toiset puhuvat kavereilleen, mikä on tietysti todella hyvä asia. Pulmana on se, etteivät kaverit aina osaa auttaa, etenkin jos ongelmat ovat arkipulmia isompia. Silloin saatetaan panna kaveri paljon vartijaksi. Ehkäpä tässä on se samankaltainen sisäinen, mutta tiedostamaton ristiriita, että en halua tulla huomatuksi, en halua toisen näkevän ongelmiani - ja samalla toivon, että joku huomaisi, tulisi, auttaisi ahdingosta pois.


Ihminen ei siis likimainkaan aina ole täysin perillä siitä, mitä todellisuudessa haluaa. Tuntuu, etten halua jotain ja samalla janoan juuri sitä. Olemme niin monimutkaisia ja moniulotteisia olentoja. Ikä ja elämänkokemus voi tuoda mukanaan sen helpotuksen, että omista todellisista tarpeistaan saattaa alkaa saada selvää, toiveitaan alkaa uskaltaa esittää ääneen, eikä enää niin paljon pelkää, mitä muut ajattelevat. Se, mitä muut ajattelevat on joka tapauksessa kontrollimme ulottumattomissa. On niitä, jotka ajattelevat meistä ihan hyvää, jotka ovat puolellamme ja jotka sallivat meidän olla, mitä olemme. On niitä, jotka ovat hanakoita arvostelemaan, vaikka olisimme millaisia. On niitä, joille olemme melkoisen yhdentekeviä.


Ei ole mitään hätää, jos läheinen huolestuu kun on hätä. Lause kuulostaa ihan hassulta, mutta useimmiten se on täyttä totta. Huoli on osa ihmissuhteita, välittämistä ja rakkautta. Toki huolestunut ihminen voi mennä rajojen yli, överiksi. Sekin on useimmiten väliaikaista. On suurempi todennäköisyys, että asiat alkavat ratketa yhdessä kuin että ne katoaisivat itsellään yksin niitä kantaessa.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Muistamisesta

Aika usein ihmiset sanovat, etteivät muista mitään lapsuudestaan, eivät osaa kertoa, millaista aikaa se on ollut ja miten lapsuus olisi itseen vaikuttanut. Voihan joskus tilanne olla päinvastainenkin: vanhoissa muistoissa voi joutua elämään koko ajan ilman mahdollisuutta jättää menneisyyttä taakseen. Parhaimmillaan muistaminen tai muistamisen tunnistaminen antaa mahdollisuuden oppia uutta, muuttaa toimintaa, suuntaa tai suhtautumista. Muistaminen ja muistamisen tiedostaminen laajentaa mahdollisuuttamme ymmärtää itseämme, toisia ja elämän luonnetta.


Muistamisen kokemuksen tiedostamista olisi kuitenkin syytä laajentaa. Muistaminen on paljon muutakin kuin muisteleminen. Oikeastaan olemisemme tavat, reaktiomme ja käyttäytymisemme ilmentävät hyvin pitkälti muistamistamme. Orientoudumme kohti maailmaa ja toisia kokemustemme ja tottumustemme pohjalta. Puhun tässä nyt erityisesti tunneperäistä itsessä olemista ja toisten kanssa vuorovaikuttamista. Se, miten asumme kehossamme, millaisena koemme itsemme, mitä voimme aistia, millaisia reaktioita ja tuntemuksia meissä herää - voi olla muistamista. Se, millaisia tunteita meissä aktivoituu, kun olemme yksin tai toisten kanssa, voi olla muistamista, jonkin vanhan, tottumusten, oletusten, tulkintojen, suojautumistapojen tai selviytymiskeinojen toistumista. Ikään kuin demonstroisimme koko ajan itsellemme, toisillemme ja maailmalle, "katso, näin olen tottunut kokemaan tämän tapaisissa tilanteissa". Tätä tapahtuu myönteisiksi ja kielteisiksi kokemissamme tilanteissa eli kun aktivoituu selkeää mielihyvää tai mielipahaa.


Jos elämän varrella kehittyy taitavaksi ihmettelemään itseään, tyyliin "onpa mielenkiintoista, mitähän tämä on" tai "mitähän nyt on tapahtumassa, mihin tämä mahtaa liittyä", voi sanoa, että ihmisellä on mentalisaatiokykyä. On mielen avaruutta ja tajua, ettei kaikki kokemamme välttämättä liity tässä ja nyt tilanteeseen. Voi olla, että jokin tuttu elementti, joskus täysin huomaamaton ja sinänsä neutraali, laukaisee päälle kokemusmuiston menneisyydestä. Tuntuu ihan samalta kuin siellä silloin. Jos tätä voi tarkastella uteliaasti, saattaa oppia uutta itsestään.


Jos taas on hanakasti sitä mieltä, että kaikki liittyy tässä ja nyt tilanteeseen, voi käydä niin, että tulkitsee itseään ja muita sitkeiden vanhojen toistuvien mallien pohjalta - eikä opi mitään kokemuksistaan. Osa saattaa olla sillä tavoin askeleen edellä, että tajuaa kyllä toistavansa hankalia reaktiotapoja ja tunnekokemuksia, mutta on kyvytön käyttämään tietoa itsensä auttamiseen ja uuden opettelemiseen. Tunteet voivat silloin olla joskus niin voimakkaita, että ne kaappaavat mukaansa ennen kuin ehtii arvioimaan tilannetta suhteellisuutta käyttäen. Ikään kuin informaatiokanava ei pysyisi taajuudella tai tulisi oikosulku aina, kun tunteen voima aktivoi kehon ja mielen. Toistamme kehollisten reaktioiden ja mielikuvien tasolla paljon tällaisia osittain tiedostamattomia muistoja. Muisto tarkoittaa sitä, että se on jo tapahtunut. Se ei tapahdu nyt, vaikka voi tuntua siltä.


Kun voimakas tunne aktivoituu, voi olla hyvä, hidastaa itseään ja reagoimistaan. Muutoin on vaarassa tehdä virheellisiä tulkintoja ja päätelmiä, jotka alkavat automaattiohjata käytöstä. Vaaralla en tarkoita sitä, että on todellisuudessa uhkatilanteessa. Useimmiten tunteet eivät ole vaaran merkki tai ollenkaan vaarallisia. Ne voivat toki siitä tuntua. Tunteet ovat informaatiota, tosin varsin jäsentymätöntä tietoa. Aina ei saa selvää, kertooko tunne menneisyydestä vai nykyisyydestä. Joskus kokemus on kuin saisi pullopostia menneisyydestä: viesti on ehtinyt haalistua ja tuntuu epäselvältä.


Se mikä auttaisi havainnoimaan, ihmettelemään ja oppimaan, on kyky rauhoittaa itseään myötätuntoisesti. Hengitellä ja ottaa aikalisän. Aina se ei käy käden käänteessä. Joskus se voi viedä minuutteja, tunteja, päiviä ja viikkojakin, kunnes palautuu nahkoihinsa ja tasapainoon, ja tajuaa, että vanhat muistot uhkasivat taas vääristää kokemusta tässä ja nyt. Paha puoli tuossa on se, että saattaa syntyä sotkua ihmissuhteisiin, draamoja ja konflikteja. Hyvä puoli niissäkin on se, että useimmiten sotkuja voi yrittää selvittää puhumalla.



sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Itsestä huolen pitäminen

Itsestä huolen pitäminen on paras tapa huolehtia läheisistä. Kuulostaa niin yksinkertaiselta, että siihen helposti sitoutuu - järjen tasolla. Jos asia olisi yksinkertainen, meillä kai vallitsisi tilanne, jossa ihmiset olisivat huomattavan hyvinvoivia.

Todellisuudessa moni laiminlyö tai kaltoinkohtelee itseään ja vielä useampi asettaa koko ajan muiden edun ja hyvinvoinnin omansa edelle. On monia tilanteita, joissa niin on monien mielestä luonteva tehdä. Esimerkiksi vanhempana ja muiden hoitajana tai opettajana eri ammateissa. Monet juurtuvat toisille antamisen rooliin niin pysyvästi, että on vaikea päästää siitä hetkeksikään irti. Jos vähänkin ottaisi aikaa itselle tai asettuisi jonkun muun kannateltavaksi tai autettavaksi, siitä tulee herkästi kovin vaikeaa ja kiusallista. Jos ottaa aikaa itselleen, tuntee syyllisyyttä ja kokee itsensä laiminlyövänä. Usein tähän liittyy ajatus siitä, että ainoastaan itse on riittävän hyvä hoitamaan muiden asioita, on korvaamaton jopa siinä mittakaavassa, että pienikin poissaolo tärkeän auttamistehtävän ääreltä on miltei mahdoton. Tai jos päästää irti, hellittää ja antautuu toisen autettavaksi, tämä pitää kauhean raskaana ja väsyy. Pettymisen ja syyllistymisen pelossa on parasta kannatella itseään ja pärjätä. Väsymiseen saakka.

Joskus muut saattavat tehdä itsestä huolenpitämisen oikeutuksen haasteelliseksi. Saatetaan syyllistää, nimittää itsekkääksi tai muulla tavalla osoittaa, ettei olisi suotava pitää omaa elämää, hyvinvointia, tasapainoa ja terveyttä tärkeämpänä kuin jotain muuta. Rajat käyvät herkästi epäselviksi. Kuka saa määrittää, kenen hyvinvointi on tärkeää? Asiat eivät ole useimmiten vastakkaisia. Ei joko tai, vaan sekä että.

Oma hyvinvointi tulisi olla arvojärjestyksessä aivan ensimmäisenä ja kaikki muu sen jälkeen. En tarkoita sitä, ettei ottaisi huomioon toisia. Ottamalla vastuun omasta hyvinvoinnista ottaa sen vastuun pois jonkun toisen harteilta. Esimerkiksi hyvin voivan ja jaksavan henkilön läheisen ei tarvitse olla toisesta huolissaan.

Kukaan meistä ei kuitenkaan selviä tästä täysin yksin. Tarvitsemme muita, läheisiä ja auttajia, tukemaan meitä siinä, että voimme, uskallamme, pystymme, jaksamme ja haluamme pitää itsestämme huolta. Riittävän hyvää huolta.

Sairaana ei tarvitse tehdä töitä.
Ihmisille on oikeus ja velvollisuus pitää ruokatunti ja muita pieniä elpymistaukoja työssä.
Pienen lapsen vanhemman kannattaa pyytää tukea henkilöltä, joka voi sitä antaa.
Apua kannattaa ottaa vastaan, jos sitä tarjotaan. Sitä voi myös pyytää.
Auttajan ammatissa olevan kannattaa säännöllisesti olla itse autettuna - se on ammattitaidon ylläpysymisen kannalta monella tapaa mielekästä.
Autettuna olemisesta oppii paljon.
Mielenterveydellisiin ja päihdeongelmiin kannattaa hakea apua, se ei ole heikkoutta, vaan viisautta.
Omia somaattisia sairauksia kannattaa hoitaa huolellisesti.
Ongelmia ei kannata kieltää, vaan kohdata ne.
Toipumiselle ja tasapainottumiselle kannattaa antaa aikaa.
Usein aika on se, mitä tarvitsemme.
Uni, ruoka, liikunta, lepo ja sosiaaliset suhteet - hyvinvoinnin perusta on tärkeämpää kuin yksikään työ.
Itseään ei kannata uhrata millekään työlle tai opiskelulle.
Pysähtymisen kyky kannattaa opetella.
Ihmissuhteissa on hyvä löytää selkeät rajat ja tarpeen tullen opetella pitämään puoliaan.
Jos on koko ajan ärtynyt, se voi olla merkkinä väsymisestä.
Stressin merkkejä kannattaa opetella tunnistamaan ja reagoimaan niihin nopeasti suuntaa muuttaen, kuormaa vähentäen.
Toisesta ylihuolehtiminen ei ole huolenpitoa vaan huolestuneisuuden siirtoa.

Tällaisia asioita tuli mieleen tämän viikon kohtaamisista.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Juuret maassa

Vaikka enimmäkseen koen, että sisäinen rauha valitsee, välillä elämä tietenkin haastaa ja horjauttaa meitä kaikkia. Kaikkia kokemuksiaan ja kohtaamisiaan ei voi valita. Ei sitä, mitä ihmiset meihin heijastavat, mitä vaativat, mitä sanovat, miten voivat huomoida meidät erillisinä ja kunnioitettavina ihmisinä. Mieli voi jäädä pyörimään ikävän asian ja hankalien tunteiden ympärille etsien ratkaisua ja tasapainoa. Usein pelkkä aika riittää ja mielentyyneys palautuu. Monenlaiset asiat voivat palautumista myös edistää, esimerkiksi tärkeän, hyväksyvän ihmisen seura, mahdollisuus puhua ja jäsentää, tulla ymmärretyksi ja kuulluksi. Kyky puolustaa tarpeen tullen itseä joko mielensisäisesti tai suhteessa toiseen. Mahdollisuus rauhoitella omaa kehoa ja mieltä.

Joskus horjuttavia asioita tulee peräkkäin liian monta mielen käsittelykyvylle. Tällaisesta itselleni syntyi hiljattain mielikuva ikään kuin jokin ulkopuolinen tönäisisi itseä ja sisäinen puoli jäisi sen seurauksena pieneen horjahtelevaan liikkeeseen ilman mahdollisuutta vakautua ja pysähtyä. Heräsin parina yönä ja tunnistin vaivaavien kohtaamisten vaikutuksia itseeni.

Tällaisen kokemuksen kanssa sain tilaisuuden kokea tutun juurruttamisharjoituksen. Toinen paineli jämäkällä, rauhallisella otteella ja rytmillä jalkateriäni maahan. Samalla hengitin mielikuvissani itselleni syviä juuria lattian sisään. Juurruttamista jatkettiin jalkojen ulkorajoja vahvistaen, lantiosta ja hartioista alas painaen, selkärankaa, keskilinjaa vahvistaen, koko ulkorajaa selkeyttäen ja latvaa (niskaa, päätä ja hiuksia) kohti taivasta nostaen.

Sisäinen horjunta lakkasi. Palasin nahkoihini. Sain olemassa olon oikeutuksen tällaisena. Koin itseni erilliseksi, jämäkäksi. Ajattelin siinä seisoessani hymy huulilla, tältä tuntuu, kun mentalisaatiokyky palautuu. Näkee selkeästi, erottaa rajat, tunnistaa itsen ja toisen. Ei ole mitään hätää.

Koskettavaa kosketusta

Kosketus on oleellinen väylä, jonka välityksellä rauhoitumme ja tulemme olemassa oleviksi elämän alusta saakka. Ilman kosketusta aivot ja tunne-elämä ei kehity normaalilla tavalla. Kehonkuva ei muotoudu, kokemus itsestä jää huteralle pohjalle ilman sitä.

Annamme kosketuksille elämän varrella kovin monenlaisia merkityksiä. Ilmaisemme kosketuksen kautta monelaisia tunteita toista ihmistä kohtaan, pyrkimyksemme voivat vaihdella koko tunneskaalalla. Kosketus voi olla kunnioittavaa, hoivaavaa, rauhoittavaa, kiihdyttävää, kiihoittavaa, rajaavaa, jämäkkää, rajoja kunnoittavaa tai rikkovaa, väkivaltaista, vahingoittavaa, tunkeutuvaa, kipua tuottavaa tai lievittävää - listaa voisi jatkaa loputtomiin.

On hyvin ymmärrettävää, että moni ihminen pelkää kosketusta. Moni taas janoaa sitä, ilman mahdollisuutta tulla kosketetuksi. Kokemukset eivät välttämättä ole olleet kunnioittavia tai riittäviä, kosketuksen kautta ei ehkä ole kohdattu erillisinä ja tarpeita huomoiden. Monet ovat traumatisoituneet kosketusten välityksellä tai sen puutteesta.

Monille ammatti-ihmisillekin kosketus on vaikea asia. Monille toisen koskettaminen on tabu. Voi olla, että koskettaa voi vain kättelemällä eikä aina sitenkään. Pelätään, että kosketus ymmärretään väärin ja niin voi toki käydäkin. Psyko-ammateissa kosketusta on totuttu varomaan, koska on ollut niitäkin ammatti-ihmisiä, jotka eivät olekaan pysyneet rajoissaan ja ovat toimineet potilasta kohti väärin. Koska kosketus on ollut hoitotilanteissa niin vaikea asia, on varmaankin ollut turvallisempaa välttää koko asiaa.

Hengityskoulutyöskentelyssä kosketus on kuitenkin tärkeä vuorovaikutuksen väylä. Koulutusryhmässä opitaan kunnioittavaa toisen koskettamista. Siihen pyydetään lupa. Harjoitus antaa koskettamiselle muodon, ikään kuin leikille säännöt. Näin koskettaminen ei ole sattumanvaraista ja ennakoimatonta, vaan etenee tavoilla, jotka ensin kuvaillaan sanoilla, sitten näytetään ja vasta sen jälkeen ryhmä harjoittelee keskenään. Kosketettava saa tietenkin antaa tarpeen mukaan palautetta. Ohjaaja ei koskaan poistu tilasta kesken harjoituksen, vaan on läsnä ja katselee (ei arvostele, vaan tuo olemassa olollaan kehikon yhteiselle tekemiselle). Usein ryhmä hämmästyy sitä, miten harras, pyhä tunnelma koulutusryhmiin muotoutuu varsin lyhyessäkin ajassa, kun toiminta on kunnoittavaa. Moni ei ole kenties koskaan kokenut sellaista kosketusta ennen tai omista kosketetuksi tulon kokemuksista on tavattoman pitkä aika. Toiset hämmentyvät siitä, ettei hengitystä yritetäkään saada hallintaan kontrolloimalla sitä tekniikoiden avulla, vaan tyynnyttämällä kehoa ja mieltä.

Hoivaava kosketus saa oksitosiinin, kehon tärkeän rauhoittumishormonin erittymään.

Mikään automaatio oksitosiinin erittyminen ei kuitenkaan ole. Voi olla tilanteita, joissa oksitosiinieritystä ei pääse syntymään, vaikka pyrkimyksenä olisi rauhoittava, hoitava kosketus. Kokemus riippuu siitä, millaisia merkityksiä kokija, kosketettava sille antaa. Jos kosketettava ei koe vuorovaikutusta turvalliseksi, jos vuorovaikutuksessa ei päästä samalle aaltopituudelle ja kosketus koetaan epämiellyttävänä, jos kosketus aktivoi pelottavia traumamuistoja, jos kosketettava suhtautuu kosketukseen hyvin kielteisesti ja epäluuloisesti - tai jotain vastaavaa - tuskin syntyy automaationa oksitosiinihormonin erittymistä ja rauhoittumista. Kyse on  monimutkaisesta vuorovaikutuksesta ihmisten välillä sekä ihmisen sisäisen objektimaailman aktivoitumisesta. Nykyinen ja mennyt sekoittuvat siinä herkästi. Senpä vuoksi kosketuksen ottaminen työvälineeksi vaatii ammattitaitoa.

Muistan erään koulutusryhmän, joka koostui pääosin psykologeista ja psykoterapeuteista. Heille kosketus hengitysharjoitusten yhteydessä oli hyvin vaikea asia. Ammatissa ei oltu totuttu koskettamaan, päinvastoin välttämään sitä potilaan suojelemiseksi (mikä toisinaan on paikallaan!). Puhuttiin siitä, että kätellä voi, mutta muu kosketus on ehdottomasti pois suljettu asia. Ryhmä puhui kerta toisensa jälkeen harjoitusten välillä ahdistavista mielikuvista, insestistä, viiltämisestä, syömishäiriöistä ja muista vaikeista tilanteista. Tunnelma rauhoittui vasta, kun sanoin, että täällä ei kuitenkaan pääse tapahtumaan mitään pahaa tai hallitsematonta, koska istun tässä koko harjoituksen ajan ja katselen. Ei ole mitään hätää. Oli todella koskettava hetki, miten tämän jälkeen ryhmä asettui kunnoittaen harjoituksen äärelle ja rauhoittui.

Ihminen voi toki tulla kosketetuksi myös sanojen tai katseen välityksellä. Konkreettisen kunnoittavan, rauhoittavan kosketuksen puutetta ei kuitenkaan voi millään sanoilla korvata.

Koin sen taas itse koulutusryhmän kanssa tällä viikolla. Olin mukana harjoituksissa, jotta saatiin kaikkiin pienryhmiin sama määrä ihmisiä. Omassa ja muiden ryhmäläisten mielissä eli monenlaisia elämänkaaren tärkeitä kysymyksiä. Muistin sen, miltä tuntui olla äidin ja isän pieni rakastettu tyttö, ajattelin, millaista on koskettaa omaa elämänkaaren lopulla olevaa vanhempaa. Puhuttiin siitä, miten tuli mieleen syntymä, varhaislapsuus, kuolema ja elämän loppu. Alku ja loppu. Ensimmäinen ja viimeinen henkäys, hyvä syntymä ja hyvä kuolema. Rauhoittuminen, koostuminen, jäsentyminen, sisäinen tasapaino, integroituminen. En tiedä olisimmeko millään keskustelulla voineet saavuttaa kosketusta näihin asioihin niin lyhyessä ajassa.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Ärsytys käyttövoimana

On luonnollista, ettemme välittömästi ilahdu siitä, jos ikävältä tuntuvat tunteet alkavat vallata alaa ja oloa. Puhumme kielteisistä ja myönteisistä tunteista ikään kuin tunteilla todella olisi sellaisia ominaisuuksia ja merkityksiä. Todellisuudessa tunteet vain ovat. Pelkästään tunnetilasta ei voi vielä päätellä, onko kyse jostain, mikä on kokijan kannalta myönteistä tai kielteistä. Riippuu, miten käytämme tunteen tuomaa informaatiota, miten käyttäydymme sen pohjalta tai miten tunteemme ilmaisu otetaan vastaan. Vuorovaikutuksessa voi monesti syntyä soppa. Toinen saattaa tulkita meidän kokevan jotain, mitä emme lainkaan koe. Vaikka yrittäisi väittää vastaan, ettei se noin ole, etten minä noin tunne, ei sillä aina ole vaikutuksia. Meillä on omat totuutemme.

Ehkä pitäisi tarkentaa ja puhua jäsentymätöntä mielihyvää tai mielipahaa tuottavista tunteista. Miellyttävä-epämiellyttävä akselilla liikkumisen ohella voisimme ihmetellä, onko tunne aktivoiva/kiihdyttävä vai passivoiva/rauhoittava eli mihin suuntaan säätelyä se meitä haluaa puskea. Ikään kuin tunteella olisi oma tahto ja pyrkimys. Joskus ihminen joutuu sen armoille, elämänkokemuksen myötä saatamme oppia erottamaan sen, että tunne on viestintää, joka jokus pitää paikkansa ja on käyttökelpoista, joskus se taas on muisto tai muistuttaja, joka haluaa toistaa itseään ja samaan aikaan tuttua reaktiota meissä tai muissa. Joka tapauksessa tunteiden tehtävä on moniulotteisempi kuin äkkiseltään arkielämässä tulee ajatelleeksi.

Monesti koetaan, että "kielteisestä" tunteista voisi tai pitäisi vapautua, päästä eroon, päästää irti - ja vain kuoria kermoja kakulta. Tai että näitä tunteita herättävät ihmiset ovat vältettäviä. Miksi muuten aina pitäisi tuntua miellyttävältä? Toki meillä on varmaankin synnynnäinen pyrkimys kurottaa kohti mielihyvää ja välttää mielipahaa, se on pienille lapsille hyvin ymmärrettävää. Mutta monet kieltävät ja torjuvat tunnereaktiot, jotka eivät tuo itselle mielihyvää vielä aikuisinakin, sen sijaan, että kiinnostuisivat ja kuuntelisivat herkällä korvalla sitä, miltä asiat itsestä tai toisesta tuntuvat ja mistä tilanne kulloinkin kertoo. Pyrittäisiin aidosti ymmärtämään itseä ja toista. Myös niiden epämiellyttävien tunteiden avulla.

Olen viimeaikoina miettinyt erityisesti ärtymistä, se on suorastaan alkanut kiehtoa minua.

Kun ärtymys herää, se pyrkii usein etsimään nopeasti kohteen jostakin, mihin takertua. Ärsyyntynyt olotila ei totisesti ole kiva. Sille pitää yrittää nopeasti löytää syy tai mielellään syyllinen. Välillä olemme ärsyyntyneitä itseemme, mutta usein johonkin toiseen. Jos toisen seurassa alkaa ärsyttää, toinen koetaan ärsyttävänä, tehdään nopea päätelmä, että toinen ON ärsyttävä. Päättely loppuu usein siihen. Tänä keväänä olen miettinyt useamman kerran, että on oikeastaan aika mielenkiintoista, että ärsytys ei tunnu luontaisesti kutsuvan ihmisiä ihmettelemään ja kiinnostumaan, että tämä se vasta on mielenkiintoista. Mistä kummasta nyt on kyse?! Sen sijaan ihmettelytila ja -moodi katoaa ja tilalle tulee tietäminen ja lukkoon lyöminen.

Viestini on se, että oikeasti kannattaisi pysähtyä ärsyyntymisensä äärelle, koska tunne voi olla todellinen itsetuntemuksen aarrearkku: mikä minua nyt alkoi niin ärsyttää ja mistä se kertoo. Se voi olla liikkeelle paneva voima ja uuden oivalluksen synnyttäjä. Ärtymys on siitä hassu, että se saattaa ovelasti yrittää sekä estää uuden asian tajuamisen että toimia sen oivaltamisen laukaisijana. Riippuu miten ihminen oppii ärtymystään kuuntelemaan. Saako se jumittamaan vanhassa vai paneeko se virran liikkeelle ja synnyttää uutta.

Toisinaan ärsyyntymisen alla on toinen, varsinainen tunne, jonka ärsytys peittää. Silloin ärsytys on suojautumiskeino tuolta tunteelta. Esimerkiksi kun on kateellinen, kun omat tarpeet eivät pääse vuorovaikutuksessa esille, kun toinen ei kykene lukemaan toiveitani ilman ääneen sanomista (ja toteutua niitä pyytämättäni), kun huomaan, että toinen on erilainen kuin itse olen, kun tilanteessa on jotain, joka uhkaa viedä minut pois mukavuusalueeltani, kun tunnen epävarmuutta ja pelkään ja niin edelleen.

Kannustaisin jokaista todella ihmettelemään, mikä ärsyttää, kuka ärsyttää ja eritysesti milloin ärsyttää. Sitä kautta voi itsetuntemus ottaa ison loikan. Ärsyyntyminen voisi olla kuin kompassineula: tuonne päin katsomaan, mitä sieltä löytyy. Vinkki: toinen ihminen on harvemmin todellinen syy ärsyyntymiseesi... Syyllistä ei varsinaisesti ole. Tunne vain on, jäsentymättömänä informaationa ja kokijan olisi hyvä kehittyä taitavaksi koodin purkajaksi.

Kun terapiassa tai oppimisessa syntyy ärtymys, voi jatkossa olla ilahtunut: ihan kohta, jos hyvin käy, alkaa syntyä jotain uutta...